Kuumimman kultaryntäyksen aikana, vuonna 1849, osa Kaliforniaan matkaavista vankkuriseurueista päätti yrittää välttää vuorten ylityksen oikaisemalla nykyisin Death Valleyna tunnetun laakson halki. He eivät koskaan päässeet perille määränpäähänsä tarvikkeiden loputtua hankalissa olosuhteissa. Laakso sai nykyisen nimensä tämän tapahtuman jälkeen. Alueella on myös elänyt ja elää Timbisha Shoshonen alkuperäiskansa, jolla on toki ollut laaksolle oma nimensä, tümpisa, joka tarkoittaa maalattua kiveä. 

Death Valley oli yksi niistä paikoista, jotka halusimme ehdottomasti Kaliforniassa kokea. Ajattelimme, että yhteeni maailman kuumimmista paikoista on viisainta lähteä talvella ja nyt koronatilanteen taas hetkeksi hieman rauhoituttua siihen tuli sopiva mahdollisuus. Hotelleihin ja majapaikkoihinkin saa taas mennä. Kuinka kauan tätä nykyistä iloa kestää, onkin vielä mysteeri, kuten kaikkialla. Rokotukset ovat täällä melko hyvässä vauhdissa, joten toiveet ovat korkealla hieman valoisammasta ajasta. Varovaisena ja realistisena kuitenkin olen miettinyt, että eiköhän tässä vielä muutama takapakki tule. Mutta ei tämän enempää Koronasta.  

Lähdimme matkaan ajoissa lauantaiaamuna ja ajelimme perille vähän yli neljä tuntia. Matkalla saimme jo ihailla vuorten ympäröimiä aavikkoseutuja, joita katkaisivat aina aina vain pienemmiksi ja autiommiksi käyvät kylät. Death Valley Junctionissa ihailimme drive by turisteina Amargosa Opera Housea, jolla on mielenkiintoinen oma tarinansa. Jotakin romanttista ja kiehtovaa pienissä paikoissa on ja ihailen ihmisiä, jotka onnistuvat herättämään uudelleen eloon jo tuhon partaalla olevia paikkoja ja muuttamaan tarinan suuntaa. 

Meidän tarinamme Death Valleyssa alkoi hyvin tavanomaisesti Furnace Creekin Visitor Centeristä, josta saimme paperiset kartat alueesta. Matkalla ehdimme toivoa kovan tuulen hieman hellittävän laaksossa, mutta saimme huomata, että tuuli tuiversi perilläkin lujaa. Onneksi olimme päättäneet skipata tullessa muutaman näköalapysähdyksen, koska näkyvyys oli pöllyävät hiekan vuoksi hieman tavallista huonompi. Tankkasimme lounasta Last Kind Words saluunassa. Meitä harmitti vähän, että sisällä ei edelleenkään saa ruokailla. Saluunan sisustus oli sen verran mielenkiintoinen, että historiallisia yksityiskohtia olisi mielellään katsellut ruokaa odottaessa. 

Mahat täynnä lähdimme ensimmäiseen seikkailuun. Pitkän istumisen jälkeen ajattelimme kävellä hetken Golden Canyonissa. Tuuli oli todella armoton ja lähetti aina välillä pieniä hiekkamyrkyjä patikoijien päälle. Onneksi välillä kanjonin seinät kuitenkin toivat turvaa. Maisemat olivat karut, mutta upeat. Oli hauskaa miettiä, mikä kallionkolo tai kivenlohkare on ollut Star Warsissa. Pohdiskelimme myös veden reittejä ja sitä, minne kiipeäisi, jos tulisikin flash flood. Reiteillä on hyvä pysyä sekä oman turvallisuuden että ympäristön ennallaan säilymisen vuoksi. Tästä jouduimme ihan vain muutaman kerran keskustelemaan seurueen innokkaimman kiipeilijän kanssa. Olisin todella mielelläni mennyt koko Golden Canyonin kierroksen, mutta lapsille se olisi ollut liian pitkä, 3 mailia riitti tälle kerralle ja jatkoimme matkaa kohti Yhdysvaltojen matalinta kohtaa, Badwater Basinia. 

Tasanko on 86 metriä merenpinnan alapuolella ja merenpinnan merkki näyttikin olevan aika korkealla, kun se oli merkattu vuoren rinteeseen. Valumavesien mukana valuvat suolat jäävät laakson pohjalle vesien haihtuessa ja kävelyreittiä oli tallautuivat valkoiseksi suolasta näyttäen aivan lumelta. Onneksi kuitenkin vain tietyllä alueella sai kävellä, ihmisen jättämä jälki on hyvin selkeä tasangolla. Muualla kuin merkityillä alueilla kulkemisesta olisikin saanut 5000 dollarin sakot. 

Matkalla hotellille ajelimme vielä Artist´s Palette maisemareitin. Värikkäät kalliot olivat hienot ja mutkikasta, kapeaa tietä oli hauska ajella. Auringon laskiessa suuntasimme majapaikkaan. Päivällisen hakuun oli pitkät jonot, joten päädyimme syömään illalliseksi loput eväät kylmälaukusta. Onneksi olin pakannut aika isot eväät. Ehdimme vielä ajella pimeällä tähtiä katselemaan Zabriskie point näköalapaikalle. Kuu vähän häikäisi, mutta aavikon tähtitaivas oli silti upeaa katseltavaa. Hieman pelotti olla jyrkänteillä pimeällä lasten kanssa, mutta loppujen lopuksi retki onnistui oikein kivasti. Yllätyimme, miten paljon valoa kuusta ja tähdistä oikeasti tuleekaan. Ympäröivät vaaleat kalliot vielä heijastivat valoa, vähän samaan tapaan kuin lumihanki talvella. Linnunrataa emme nähneet, kuu taisi olla vähän liian kirkas. 

Olimme menneet ajoissa nukkumaan ja niinpä heräilimme hyvissä ajoin aamuun. Kävin hakemassa aamupalaa ja satuin olemaan ulkona kauniissa auringonnousun valossa. Ihailin hetken hotellin alueelle kerättyjä historiallisia työvälineitä, vankkureita ja veturia. Aamupalan jälkeen suuntasimme kohti hiekkadyynejä. Mesquite Flat Sand Dunes oli meille kaikille odotettu osa reissua. Olimme pakanneet mukaan pari pahvilaatikkoa ja bodyboardit hiekkamäkilaskuja varten. Pahvilaatikot eivät kyllä toimineet ollenkaan tässä hommassa ja isommat pojat olivat ottaneet myös liikaa vaatteita päälleen. Pienin meinasi aloittaa kiukuttelun ja itse jännitin paheneeko alkava päänsärky migreeniksi. Saimmekin aikaiseksi pienen eripuran päivän aluksi ja toistemme Star Wars IV osan kohtauksen, jossa droidit riitaantuessaan lähtevät eri reiteille. Kävin viemässä ylimääräiset kantamuksistaan autoon ja sain samalla hetken omaa rauhaa kävellessäni dyyneillä. Sillä aikaa muu porukka oli jo hyvässä vauhdissa mäenlaskussa, kiukkupuuskat olivat kadonneet ja päänsärkykin helpotti. 

Meillä oli tosi hauskaa! Dyynien kapuaminen kävi treenistä ja alaspäin sai hyvät vauhdit bodyboardeilla. Osalla oli mukana lumilaskuihinkin sopivia välineitä, kuten pyöreitä, kovia liukureita tai pulkkia. Saimme vinkin, että kengät kannattaisi jättää autolle. Emme kuitenkaan halunneet olla ihan paljain jaloin koko matkaa. Dyyneillä on myös käärmeitä ja skorpioneja kasvuston seassa. Tämän vuoksi on suositeltavaa pysyä hiekkaisilla alueilla. Pensaiden vieressä näinkin pienten eläinten jälkiä, joista S-kirjaimen muotoisen jäljet voisivat vaikka olla käärmeen kulkujälki. Tai sitten se on hännän jättämä jälki. Hiekalla kulki myös punaisia, pisteliään oloisia muurahaisia, mutta näitä ei onneksi ollut joka paikassa. 

Dyynien jälkeen kävimme lounaalla Stovepipe Wellsin pienessä kylässä/leirintäalueelle. Siellä meitä odotteli taas yksi saluuna ja saimme mahat täyteen. Parkkipaikalla huomasimme yhden autoon auringonpaisteeseen jätetyn koiran. Puoliso ajoi Park Rangerin mökille ilmoittamaan asiasta. Jäimme muut odottelemaan parkkipaikalle ja onneksi omistaja saapuikin aika pian. Tilanne oli kuitenkin aika hankala, koska emme yhtään voineet tietää onko omistaja oikeasti tulossa vai ei ja ehdimme kuitenkin odotella 5-10 minuuttia. Autosta loikkasi onneksi ihan hyvävointinen koira, joka pääsi kävelylle. Harmitti kyllä silti koiran puolesta ja kyllähän tällaisesta toiminnasta tulee päänvaivaa myös tilannetta miettimään joutuville sivullisille. 

Kotimatkalla kävimme vielä uudelleen Zabriskie Pointissa katselemassa maisemat. Tämä suosittu näköalapaikka oli kuitenkin aika täynnä porukkaa, joten kokemus ei ollut niinkään rauhaisa kuin edellisenä iltana, jatkoimme melko nopeasti matkaa eteenpäin. Ajoimme taas yhden yksisuuntaisen pikkureitin, johon meinasimme kyllä jäädä ikävästi jumiin, kun joku oli tullut reittiä väärään suuntaan. Aluksi pelkäsimme, että autoletkan etupäässä olisi jollakin auto rikki. Onneksi tilanne selvisi kuitenkin melko nopeasti ja pääsimme jatkamaan kotimatkaa. Viimeinen pysähdyksemme oli Dante´s View näköalapaikka, josta saimmekin hienon näkymän koko puistoon ja jo käydyille alueille. Uskaltauduin tässä vaiheessa itsekin rattiin, vaikka en yleensä ajele pitkillä reissuilla. Nyt kuitenkin oli luvassa pitkä pätkä kaksikaistaista tietä ja rauhallinen liikenne, joten huristelin alkupätkän kotiin toisten levätessä. Olikin ihan hyvä jakaa ajourakkaa, sillä loppumatka oli ruuhkainen ja pitkä. Alemmassa kuvassa ajellaan muutaman kymmenen mailin ja neljän kaistan autoletkassa. 

Death Valley oli tosi hieno kokemus. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisin halunnut käydä ratsastusreissulla (hotellilla on talli), Darwin Fallseilla Ubehebe kraaterilla sekä monella vaelluspolulla. Hyödyntäisin myös vieläkin enemmän auringonnousun aikaa sekä yötä. Esimerkiksi dyyneillä olisi saattanut olla vaikuttavaa käydä kuun valossa. Maisemat, värit ja aavikkoluonnon kauneus ja armottomuus olivat todella vaikuttava kokemus. Kuumimpaan aikaan en puistossa vierailisi, vaikka toki sekin olisi varmaan oma kokemuksensa. Kuitenkin ulkoilu ja retket ovat niin hauskoja, että olisi sääli jättää niitä kuumuuden vuoksi välistä. Puistossa pääsee monelle paikalle kätevästi autolla, mutta kuten aina, parkkipaikoilta kannattaa lähteä kävelylle vähän kauemmaksi, jos suinkin voimia seurueessa riittää. Nesteytyksestä on oikeasti todella tärkeä huolehtia ja nytkin reilun parinkymmenen asteen lämpötiloissa vettä kului varsinkin liikkuessa paljon ja silti olo tuntui vähän kuivakalta vielä reissun jälkeenkin.