Kotiutuminen ja uuden arjen muotoutuminen etenee täällä pienin askelin ja vähän ees taas, esimerkiksi näin: 


Helsinki on ihana, täynnä upeaa arkkitehtuuria ja taidetta. 


Päivänä, jolloin kaipailen Kaliforniaa kovasti, astuu bussiin nainen, jonka paidassa lukee ”Venice Beach, you should be here”. 


Ensimmäisenä työpäivänä menen työpaikalle sormessani Pokémon Band-Aid. Aivan kuin kotiäitiys ei olisi ihan vielä halunnut päästää irti.  


Kaikki ihmiset, edes palveluammateissa, eivät olekaan lähtökohtaisesti mukavia ja ystävällisiä, eivätkä edes esitä olevansa. Onneksi kuitenkin tarpeeksi moni on. 


Hymyilen Kalifornian hammaslääkäristäni tulleelle sähköpostille, joka alkaa sanoilla Dear Valued Patient. Kirjoittelen nyt päivittäin itse viestejä potilaille, ne alkavat sanalla hei. 

Kaliforniassa olin sadepäivinä tosi reipas ja ulkoilin lasten kanssa lähes säässä kuin säässä edes hetken. Minähän olen niin tottunut kylmään ja märkään. Syksyn ensimmäisissä sateissa ihan asianmukaisissa varusteissa pyörää polkiessa huudan mielessäni, että laittakaa tämä pois päältä. Minä en ole tottunut tähän! Mutta en sentään ääneen huutanut. Ehkä pakkasilla sitten. 


Meillä käy vieraita. 


Ostan kaupasta Kleenexeja, vaikka pitäisi tietysti ostaa nessuja tai muita kotimaisia. Mutta kun se pakkaus on niin paljon kivempi… 


Muutamaa viikkoa aiemmin hipelöin kaupassa hellästi jif maapähkinävoipurkkeja. (En edes ostanut niitä Kaliforniassa, koska niissä on niin paljon kaikkea muuta kuin maapähkinää ja nytkin ostin Pirkkaa.)


Vessapaperi ei ole pehmeää. Ei ole, vaikka muovikääreessä lukee soft, pehmeä tai hellä. 


Isommat lapset kulkevat ja leikkivät siellä täällä ja sopivat itse omat kaverimenonsa. Ja ovat aika onnellisia. 


Päiväkoti on ihan mahtava juttu. 

Perheen yhdessäolo ei tunnu enää niin tiiviiltä ja itsestäänselvältä. Aina joku on jossain muualla, fyysisesti tai muulla tavalla. 


Meillä on ihan huippuja kavereita, ystäviä, tuttuja ja sukulaisia. Täällä ja nyt siellä muualla. 

Kyllä tämä tästä. Sanon melkein päivittäin. Ja kyllähän se varmasti, pikkuhiljaa, päivä kerrallaan. 


Tämä taitaa olla blogin päätös. Suuri kiitos teille kaikille, jotka olette käyneet lukemassa näitä kuulumisia ja reissutarinoita matkan varrella.