Syksy on ihana vuodenaika. Tätä on vaikea myöntää, mutta joskus se on jopa hauskempi kuin kesä. Uudet asiat käynnistyvät kouluissa, harrastuksissa ja usein myös töissä. Syksyisin juhlitaan, tunnelmoidaan ja pimenevissä illoissa on ihan ok olla ihan vain kotona (silloin, kun se prepandeemisella ajalla oli vielä oma valinta ). Tänä syksynä sain kuitenkin kehitettyä täällä jonkinlaisen toimettomuus kriisin itselleni. Kun lasten koulu oli jotenkin käynnistynyt, havahduin siihen, ettei minulla oikein alkanutkaan tänä syksynä mitään. Harrastukset ja monet harrastusmahdollisuudet ovat tauolla, jollei kuoron Zoom-harjoituksia lasketa, työelämään liittyviä iloja tai rasitteita ei ole, uusi asuinpaikka ei ole enää niin uusi, että vaatisi erityistä työtä ja päivät täyttyvät suurimmaksi osaksi samoista askareista ja puuhista, jotka sinällään toki ovat ihan mukavia. Myös ikävä Suomeen pääsi iskemään taas hetkeksi, kun alkoi tuntua, että täällä päin asiat muuttuvat aina vain hurjemmiksi ja hankalammiksi. Ja edelleen on ajoittain todella hankalaa ajatella, kuinka läheisiä ihmisiä ei ole nähnyt nyt yli vuoteen. (Näissä koti-ikävätunnelmissa ei muuten kannata kuunnella country-kanavaa radiosta.) 

Jonkinlainen lamaannuksen tila kuitenkin herätti miettimään, miksi olo tuntuu niin tyhjältä. Työelämän kiireistä pois pääseminen muutamaksi vuodeksi ja perhe-elämään keskittyminen on hieno etuoikeus, josta kuuluu nauttia ja niin pitkälti teenkin. Miksi sitten kaipailen kiireistä, stressaavaa, usein vähän epäkiitollista työtäni perusterveydenhuollon lääkärinä näinkin paljon aina silloin tällöin.  Työ antaa tietysti ajateltavaa, kehittymisen tunnetta, opin päivittäin kaikenlaista ja toimii useimmiten myös mukavana sosiaalisen kanssakäymisen ympäristönä. En kuitenkaan kaipaa näitä eniten, vaan pitkän ajan kotona olleena ikävöin paljon sellaista laajempaa yhteiskunnalle ja muille ihmisille hyödyksi ja avuksi olemisen tunnetta ja sitä, että pystyn tekemään jotakin tuottavaa ja merkityksellistä. Välillä mietin myös, miten töissä pystyn useimmiten olemaan langat jotenkin käsissa pitävä, ystävällinen ja järkevä ihminen. Kotona hermot menevät typerimmästäkin pienestä asiasta, pienetkin hoidettavat asiat unohtuvat ja kaikki järkevät neuvot lasten kasvatuksesta jäävät helposti noudattamatta. Kotonakin minulla toki on langat käsissä, en malttaisi niistä luopua ollenkaan, vaan etsiskelen jatkuvasti pieniä hetkiä omille puuhilleni, neulomiselle ja makrameetöille. 

Sitten, kun vähän aikaa olin pohdiskellut harmiani, minua alkoi ärsyttämään oma tyytymättömyyteni tämän mukavan elämänvaiheen keskellä. Miksi on niin vaikea vain olla tyytyväinen siihen mitä on ja sellaisena kuin se nyt tällä hetkellä on? Tällaista tyytymättömyyttä tapahtuu myös aika ajoin vähän kaikenlaisissa elämänvaiheissa. Tiedän jo kokemuksesta, että ehdin vielä töitä tekemään, juoksemaan kiireessä päiväkodille ja kotiin ruokaa laittamaan. Soittelemaan isompien lasten perään, että tulisivat jo kotiin. Miettimään, millä bussilla ehdin vielä jumppaan, laulamaan tai ystävän kanssa leffaan, vai ehdinkö. 

Katselin yksi ilta vihdoin The Greatest Showman musikaalin (olipa viihdyttävä ja hyvää mieltä tuova). Elokuvassa tavoitellaan suuria unelmia, ensin tarpeesta ja sitten aina vielä vähän lisää, kunnes liika on liikaa. Joillekin riittää onnellisuuteen vähemmän ja toisille ei mikään. Jäin miettimään, miten jonkinlainen määrä haaveilua ja pyrkimistä, tyytymättömyyttä nykytilaan on oltava, että erilaisia tavoitteita saavutettaisiin. Kaikki eivät voi olla koko ajan tyytyväisiä vähään ja siihen mitä jo on. Toisaalta aina ei voi katsoa pelkästään eteenpäin ja tavoitella tulevaa onnea. Jonkinlainen keskitie siis tässäkin asiassa on varmasti se paras tie. 

Ehkä tällaiset mietinnät ja tunnetilat ovat tuttuja monelle kotiäitinä olleelle. Itse ainakaan en näitä ensimmäistä kertaa nyt kokenut. Toivottavasti kuitenkin muistan myös sitten töihin palatessa, että sitäkin olen jossakin vaiheessa ikävöinyt ja millaisia puolia töissä käymisessä arvostanut. Jätin tästä muistilapun itselleni otsikkoon (lue: otsikon keksiminen oli tänään vaikeaa). Päätin myös tietoisesti ja ilman syyllisyyden tunnetta nauttia niistä pienistä ja suurista asioista, joita nyt on mahdollista tehdä. 

Normaalisti tuolla oranssilla alueella olisi kaunis auringonlasku. Viime viikolla maisema oli savun peitossa. 

Mitä tänne kuuluu nyt isommassa mittakaavassa? Länsirannikko palaa, monet ovat menettäneet tai vaarassa menettää kotinsa. Ilma on epäterveellistä hengittää laajalla alueella, myös meillä. Ihana Kalifornian aurinko pilkottelee savuharson takaa ja tuhkaa on kaikkialla. Koulut avautuvat meillä ensi viikolla, se on hieno asia. Toivottavasti myös sitten jälkikäteen katsottuna. Presidentistä äänestetään piakkoin. Sitä ei voi olla huomaamatta, vaikka välillä yrittäisikin. Halloweenkausi on taas aluillaan. Naapurissa ovat tekohämähäkinseitit ja maasta pilkistävät luurankokädet olleet esillä jo viikon. Ehkäpä minäkin virkkaan seuraavaksi seitin meille. Tuleepahan tehtyä jotain tuottoisaa. 

Täällä oli muutama viikko sitten lomaviikonloppu, Labor Day Weekend. Kävimme parina aamupäivänä rannalla, muuten oleskelimme kotona. Tässä ihana, vaikkakin sumuinen/savuinen San Onofre, jossa saimme ensimmäisen kerran kunnolla kyytiä bodyboardeilla.