Tänä keväänä olen joutunut käsittelemään monenlaisia tunteita ja havainnoinut ja kuunnellut samoja tunnelmia myös muissa. Jos joskus käyttäisin ilmaisua tunteiden vuoristorata, se hetki saattaisi olla nyt. Tänä keväänä läsnä ovat olleet huoli, pelko, onnellisuus, pettymys, suru, ikävä, uuden kokemisen huuma, turhautuminen, luomisen ilo, syyllisyys, häpeä, toiveikkuus, ahdistuneisuus, epävarmuus, harmi, ylpeys (lapsista), rauhallisuus ja rauhattomuus. Tunnelmat ja olotilat ovat vaihdelleet viikottain, joskus päivittäin ja jopa tunneittain. 

Ekaluokkalaisella on käytössään koulussa opittu hieno tapa selvitä itselle hämmentävistä tilanteista. Se menee näin: Stop. Name your feeling. Calm down. Sain hyvän opetuksen tästä taidosta eräänä päivänä kotona, kun olin jostakin asiasta jälleen niin suuttunut, että tilanteelle ei meinannut tulla loppua. Varsinkin tuo tunteen nimeämisen kohta toimii kuin taika. Kummasti ehtii rauhoittua, kun miettii omalle tunteelleen järkevän nimen. Kannattaa kokeilla! Suosittelijana ainakin yksi välillä liian ärhäkkä äiti. 

Tämän kevään tunteita lähdin pohtimaan tarkemmin pari päivää sitten, kun mietin, miksi koen jatkuvasti pientä syyllisyyttä. Olemme alkaneet viime viikkojen aikana harjoittelemaan jo normaalimpaa elämää ja liikkumista. Olemme päässeet käymään hienoissa paikoissa, kuten rannalla ja vaelluspoluilla. Haaveilen taas uusien paikkojen näkemisestä ja uusien asioiden kokemisesta. Välillä tästä tulee kuitenkin syyllinen olo. Ovatko nämä omat toiveet jo vähän liian pinnallisia ja itsekkäitä, kun vielä kuitenkin pitäisi malttaa pysyä lähinnä kotona ja sen lähimaastoissa. Olen myös päättänyt, että käytän maskia aina yhteisissä sisätiloissa, mutta ulkoilen ilman. Syyllisyyden tunne iskee välillä, kun ohittaa maskin kanssa myös ulkoilevia. Olenko tässä asiassa liian huoleton, enkö ota tarpeeksi huomioon toisia. 

Viimeiset pari kuukautta olen myös elellyt sitä kauan odottamaani kuherruskuukautta uuden asuinpaikkamme kanssa. Monet asiat tuntuvat upealta, varsinkin maisemat ja luonto. Liikenneruuhkia on nyt vähemmän ja kaikenlainen alkuvaiheen outous ja vieraus on vähentynyt. Tänään olin ihan innoissani, kun sain katsoa livelähetystä miehitetyn avaruuslennon lähdöstä. Ja vaikka lähtö peruttiin huonon sään vuoksi, tuntui hienolta, että asun nyt maassa, jossa tapahtuu myös tällaisia asioita. Joka paikassa tulee vastaan mielenkiintoisia asioita ja ihmiset, niitä joita sattuu tapaamaan, tuntuvat mukavilta. Samalla myös koti-ikävä on läsnä ja se voimistuu aika ajoin, kun tajuaa, ettei odotettu vierailu Suomeen nyt tänä kesänä toteudu. Emme ole ikinä olleet näin pitkään erossa meille tärkeistä ihmisistä ja se alkaa kyllä jo tuntua. Varsinkin vanhimmille lapsille Suomeen menon peruuntuminen on ollut kova paikka. Nyt ei pääsekään pitkään odotetuille mökkilomille ja kaverit jäävät tapaamatta. Koronavirus on alkanut hiipiä legoleikkeihin vasta viime viikkoina, mikä on aika hämmästyttävää. Mutta selvästi leikeistä on aistittavissa, että viruksen kanssa on kana kynittävänä...  

Tässä vielä odotellaan tankkaamista. Olin niin innoissani tästä lähetyksestä. Seuraava yritys laukaisulle onkin sitten lauantaina. Toivotaan, että sitten nähdään onnistunut lähtö.

Välillä olen myös hämmästellyt sitä, miten pelko ja ahdistus sairastumisesta ovat vähentyneet samalla, kun tartunnan saamisen todennäköisyys saattaa olla jopa kasvanut. Kaipuu normaaliin, tai sitä edes vähän lähempänä olevaan elämään alkaa olla pelkoa suurempi. Ehkä kuitenkin pieni hitunen tervettä pelkoa tarvitaan, jotta järkevät käytösmallit pysyisivät muistissa. 

Muistutan itseäni usein myös onnellisuudesta ja kiitollisuudesta Vaikka näihin tunteisiin löytyy kyllä monia syitä, varsin usein huomaan, että niitä on hyvä ihan kunnolla erikseen muistella. Vaikka kyseessä ovat positiiviset tunteet, saattavat ne helposti jäädä arkisten turhautumisten, kinastelujen ja raivareiden jalkoihin. Tänne muuttaessa kirjoitin blogipostaukseenkin toiveen, että haluan oppia hymyilemään enemmän. En tarkoittanut tällä pelkästään ulkoista jenkkihymyä, vaan myös ihan päivittäistä negatiivisen ajattelun vähentämistä. Joskus onnistun, aina en. Kaikista kiitollisin olen perheestämme ja hyvistä yhteisistä hetkistä, joita olemme ehkä saaneet odotettuakin enemmän nyt tiiviin yhdessä vietetyn ajan jälkeen. Törmäsin jo syksyllä kirjaan, jonka otsikko tulee usein mieleeni. How To Be A Family kertoo perheestä, joka kierteli vuoden verran maailmalla. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta se on ehdottomasti lukulistallani. Olemme olleet perhe jo kymmenen vuotta, silti perheenä toimimisesta on paljon opittavaa ja epäilemättä meilläkin on nyt käynnissä tiivis ja tehokas intensiivikurssi.