(Seuraava teksti on kirjoiteltu paluumme jälkeisinä viikkoina, mutta julkaisen sen muuttotouhuista johtuen vasta nyt. Elämä Helsingissäkin on päässyt jo jonkinlaiseen alkuun. Siitä lisää vielä omassa jutussaan myöhemmin.) Saavuimme Kuopioon keskelle kaunista kesäiltaa. Pienen lentokentän tunnelmaa korosti asfaltille, koneen viereen nostetut laukut, joista meidän taisivat muodostaa noin puolet, ja tulimme suoraan tuosta portista ulos. 

Olemme olleet nyt kaksi viikkoa takaisin Suomessa, synnyinmaassa, kotimaassa. Kahden viikon aikana minusta on tuntunut siltä kuin olisin kahden vuoden poissaolon jälkeen ikään kuin syntynyt tänne uudelleen samalla, kun astuimme lentokoneesta Kuopion kentälle. Myöhäisen kesäillan valo tuntui silmiin kirkkaalta ja ihmeellisen kauniilta, ympärillä oli myös omituisen hiljaista, tai ehkä sittenkin ihan tavallisen. Kuten vauvalle, vanhempien läsnäolo oli maailmani keskipiste, enkä nukkunut yöllä. Sitten hiljalleen rytmi tasaantui. Aloin tutustua enemmän ympäristöön, mutta kuten leikki-iässä usein käy, sairastuin flunssaan. Kiukuttelin vähän ja minulla oli tylsää. Sitten hankin harrastuksia, kävin ratsastamassa ja vietin aikaa serkkujen kanssa, taidemuseossa ja sain sup-laudankin. Hiljalleen ja kaikista puuhista huolimatta alkoi kuitenkin olla semmoinen olo, että mökiltä on päästävä heti kaupunkiin. Alkoi tulla omituisia kiukunpuuskia ja finnejä. Viestittely ystävien kanssa ja varsinkin sinne kaupunkiin hetkeksi pääseminen auttoi oireisiin kummasti. Lopulta olikin aika valmistella muuttoa omaan kotiin, ihan omilleen. 

Tällainen aika lailla on ollut pariviikkoiseni takaisin Suomessa. Olen jotenkin pikakelauksella käynyt läpi kaikenlaisia tunteita, joita ei ole pitkään aikaan tarvinnut miettiä. Samalla olen kaivannut hieman jo takaisin Kaliforniaan, mutta toisaalta alkanut odottaa omaan Suomen kotiin pääsemistä. Omien ailahtelevien tunteiden keskellä ei ole ollut mitenkään helppoa olla huomaavainen vanhempi, vaikka juuri nyt lapsetkin käyvät läpi ihan samalla tavalla suuria muutoksia ja isoja tunteita, jokainen vieläpä vähän erilaisia. Vanhemmat lapset ovat olleet ainakin ulospäin riemukkaalla ja iloisella tuulella Suomeen paluusta. Pienin kaipailee selvästi omaan entiseen kotiin ja alkoi jo jännittämään päiväkodin alkua, koska sehän on se ”sitten Suomessa” tapahtuva asia. Tavat, paikat ja asiat Suomessa ovat pienimmälle uusia ja eksoottisia, kuten järvessä uiskentelevat kalat ja järven pohjan kepit (kammottavia, estävät uimisen tai ainakin siitä nauttimisen), ulkona narulla kuivuvat pyykit ja se, että tuntemattomatkin ihmiset puhuvat aina suomea.

Täällä on ihanaa monella tavalla. Saatavilla on hyvää, terveellistä ruokaa, joka tuntuu edulliselta (eli pinaattilettuja), hanasta tulee raikasta ja maukasta vettä ihan suoraan. Kesä on ollut kuuma ja kaunis, vaikka toki poikkeavan kuiva. Kesäiltojen valo on niin kaunis ja pitkä ja sitä en ota enää koskaan itsestäänselvyytenä. Olemme käyneet muutamissa pienissä tapahtumissakin alueen museoille ja molemmissa on ollut tosi hauska käydä ilman ruuhkia tai tunkemista. Taidemuseon tapahtumaan mahtui mukaan. 

Merimaisemat vaihtuivat järviin ja metsälamppiin. Molemmissa on kyllä puolensa. 

Omituiselta tuntuu, että mikään ei juuri tunnu muuttuneen eikä varmasti tarvitsekaan muuttua. Mutta ehkä tästä johtuen tuntuu helposti, että koko oma erilainen aika jotenkin kertalaakista katosi jonnekin todellista kauemmas, imuroitiin menneeseen aikaan, jota enää vaihtelevalla haikeudella voi muistella, mutta muuta se ei olekaan. Tavallaan tämä on aina totta, kun kyse on menneestä, mutta silti eilisen päivän muisto samassa paikassa ollessa tuntuu jotenkin terävämmältä.  

Moni kokee, että löytää ulkomailla asuessa ja maailmaa nähdessään itsensä. En tiedä voinko allekirjoittaa tätä tällä kertaa. Jonkinlaisia palasia varmasti keräsin, mutta samalla varmasti myös hukkasin. Minulla taitaakin olla edessä melkoinen palapelin kokoaminen. Täytyy löytää palat, jotka jäivät aiempaan elämään täällä, palat jotka muodostuivat Kaliforniassa ja palat, jotka ovat aina osa minua ja sovittaa ne yhteen. En ole pitkiin aikoihin kokenut olevani näin uudessa alussa, vaikka kaikenlaisia muutoksia on viimeisten vuosien aikana tapahtunutkin paljon.  

Iltalenkki ja mäntymetsän aarteet, uudet kepukat macrametöitä varten.