Kesäloman alkajaisiksi ja Yhdysvaltojen aikamme lopettajaisiksi halusimme tehdä vielä yhden reissun. Arizonan ja Utahin maisemat olivat olleet jo pitkään haaveissa ja niinpä suunta viimeiselle pidemmälle reissulle oli aika helppo valita. Reilu viikko sitten lähdimmekin ajelemaan kohti Phoenixia, jonne on täältä noin viiden tunnin ajomatka. Californian ja Arizonan rajalla kohtasimme ensimmäistä kertaa Colorado-joen, jonka näkisimme sitten myös myöhemmin, vähän eri korkeudelta. Oli aika hauskaa huomata, kuinka Arizonan aavikoille tyypillisiä Saguaro-kaktuksia alkoi näkyä melkein heti rajan jälkeen. Menomusiikkina toimi loistavasti country, JVG ja Fröbelin palikat. Voittekin arvailla näistä kolmesta, minkä ansiosta opimme uuden sanonnan, truck yeah! 

Roadtrippailu Yhdysvalloissa onkin välillä aikamoista rekkarallin seuraamista ja tarkkana saa ajaessa olla. Näimme matkalla myös kokonaisena siirrettävän talon kuljetuksen. 

Phoenixiin saapuessa meitä odotti sankka musta savu. Kaupungissa oli käynnissä melko suuri tulipalo teollisuusalueella lähellä keskustaa. Onneksi majapaikkamme ja iltapäivälle suunniteltu vierailu kasvitieteellisessä puutarhassa jäivät alueelle, jolle ei kulkeutunut savua. Hyödynnämme täällä asuvien tuttujen ja kavereiden kesken paljon toisten reissuvinkkejä ja reittejä. Desert Botanical Garden Phoenixissa oli yksi tällainen vinkki ja iltakävely rauhallisessa, kuumassa puutarhassa kaktuksia ihmetellen olikin tosi onnistunut puuha ajopäivän jälkeen. Meillä oli tosi kuuma, lämpötila oli 40 astetta ja ylikin. Veden, Coca Colan ja varjoissa pidettyjen lepotaukojen jälkeen saimme kuitenkin retken mukavasti tehtyä. 

Rauhallisen, melkein tyhjän puutarhan ansiosta näimme paljon kaktuksissa asuvia tai niitä muuten hyödyntäviä lintuja ja saimme rauhassa ihmetellä aavikkoluonnon ihmeitä. Laskeva aurinko houkutteli sitten loppuillasta enemmän ihmisiä paikalle kuvauksellisissa asuissaan ja taisi puutarhassa alkaa yhdet häätkin. 

Hotellilla ihmettelimme maskittomuutta ja hississä vapaamielisesti isommissakin porukoissa kulkevia ihmisiä. Vähän ahdistuin. Loppureissusta tästä kaikesta muodostui kuitenkin hiljalleen taas uusi normaali. Yhdysvaltojen koronaluvut ovat alkaneet näyttämään sen verran paremmilta, että esimerkiksi maskipakkoja ei enää täysin rokotetuilla ole ja kaikenlaiset puuhat ovat avautuneet vauhdilla. 

Kaliforniassa on odotettu jo monta viikkoa tätä päivää, June 15th, jonka myötä erilaisia paikkoja avautuu täälläkin entistä enemmän ja maskien käyttö sekä lämpötilojen mittailu vähenee. Meilläkin uima-altaat vapautuivat taas käyttöön ilman erillistä varausta ja kirjoittelenkin tätä mukavan allasaamupäivän jälkeen toisten reissaajien toipuessa matkasta piirrettyjen parissa.

Mutta nyt takaisin Phoenixiin. Seuraavalle päivälle olimme miettineet vesipuistoa yhdeksi vierailupaikaksi. Lopulta meidän ei kuitenkaan tehnyt mieli lähteä jonottelemaan väkijoukkoihin ja vesipuistomaista oleilua oli jo suunnitteilla loman lopuksi myös. Päädyimme käymään Butterfly Gardenissa. Kokemus oli todella hieno. Aluksi näimme 3D elokuvan monarkkiperhosten vaelluksesta ja sitten pääsimme kuljeskelemaan perhosten seassa puutarhan puolelle. Pienin sai heti suuren sinisen perhosen päänsä päälle ja joka puolella lentelevien värikkäiden perhosten seuraaminen oli aika ihanaa. Kaikki tykkäsivät kokemuksesta kovasti. Pienimmän suosikiksi nousivat kuitenkin alueella vapaana kulkevat kaksi kanaa. 

Perhospuutarha oli yksi Arizona Boardwalkin lukuisista perhekohteista. Isommat piipahtivat myös laserlabyrintissa ja alueelta olisi löytynyt myös akvaario, dinosauruselämys ja Ripley´s Believe it or not. Meille uskomattomin kokemus taisi kuitenkin olla vanhimman lapsen jäätelökahviosta valitsema sandwich annos, jossa kahden ison keksin väliin puristettiin iso pallo jäätelöä ja koko komeus vielä kieritettiin kaiken maailman karkeissa. 


Iltapäivällä ehdimme vielä lasten museoon ja hauskinta oli katsoa pienimmän ihmetystä erilaisista leikeistä ja täysin uudesta ympäristöstä. Kaikista vastaavanlaisista paikoista hänellä ei varmasti ollut vielä minkäänlaisia muistoja ja tällainen valtava leikkielämys oli siis täysin uusi. Eipä ihme, että seuraavana aamuna ensimmäiset sanat olivatkin, että mennään uudelleen sinne vaahtopaikkaan. 

Emme kuitenkaan menneet uudelleen vaahtopaikkaan, vaan lähdimme jatkamaan matkaa kohti pohjoista. Olimme varanneet jeeppiretken Sedonasta. Tarkoituksena oli kokeilla hieman erilaista tapaa käydä luontokohteessa, koska patikointia oli luvassa aika paljon seuraavillekin päiville. Jeeppiajelu oppaan johdolla oli tosi hauskaa ja antoisaa. Saimme kuulla paljon tietoa Sedonasta ja ympäröivästä luonnosta. Olimme valinneet rauhallisen ajelun, mutta ihan tarpeeksi kyyti pomppi hiekkaisilla teillä. Lyhyen pysähdyksen teimme kukkulalla, jossa ihmettelimme maisemien ja luonnon lisäksi vortexeja (maan alla eri syvyyksissä kulkeva vesi saa aikaan joillekin ihmisille erikoisia tuntemuksia, ja Sedonan alueella on paljon näitä ”voimakenttiä”). Itsekin kyllä tunsin erikoista kihelmöintiä eräässä kohdassa ja sattumalta oppaan kuparitikut osoittivat, että tässä kohdassa vesi kulki lähempänä maan pintaa. Vaikka tämä olis minulle mielenkiintoinen elämys, jätin kuitenkin voimakristallit ja auravalokuvat vielä kaupungin moniin kauppoihin.

Opas osasi suositella myös kivoja ruokapaikkoja ja valitsimme Pisa Lisa (heh heh) pizzerian. Saimme tosi hyvät pizzat ja voin lämpimästi suositella tätä ruokapaikkaa eteenpäin. 

Hauska yksityiskohta Sedonasta. Mäkkärikin on joutunut vaihtamaan logonsa värin, koska rakennusten ulkomuoto ja värisävyt ovat kaupungissa tarkasti säädellyt. 

Olimme jeeppiajelun ja ruoan  jälkeen yllättävän väsyneitä ja päätimmekin jatkaa jo matkaa Sedonasta kohti Flagstaffia ja majapaikkaamme. Sedonasta noustaan aikamoinen matka Arizonan, Utahin, Coloradon ja New Mexicon alueen suurelle tasangolle. Näimme ihanan vihreitä maisemia ja ympäröivä luonto muuttui kovasti reilun puolen tunnin ajomatkan aikana. Flagstaffissa oli oikeastaan aika kotoisaa havupuineen. 

Seuraavana päivänä lähdimme päiväretkelle itään päin. Vuorossa oli Petrified Forest kansallispuisto. Matkalla ohitimme Holbrook kylän, joka näytti aivan Autot-elokuvan Syylari Citylta. Holbrook onkin Route 66 varrella. Meitä vähän harmitti, että valokuvat jäivät ottamatta.  Kivettyneitä puita ja kaikenlaisia fossiileja sekä intiaanien käsitöitä ja koruja oli myynnissä teiden varsilla olevissa myyntikojuissa pitkin matkaa. Kansallispuistossa onkin tarkka sääntö, ettei mitään saa kerätä mukaansa. Varmasti nämä kojut ja myyntipaikat auttavat tämän säännön noudattamista. Petrified Forest oli aika jännä paikka. Karut maisemat ajalta ennen dinosauruksia tuntuivat olevan kuin jostakin toisesta todellisuudesta. Kivettyneitä puita oli ihmeteltävä aina vain uudestaan kokeilemalla, että onko kyseessä tosiaankin ihan kivi. Kyllä vain. Puuaineksen korvautuminen kiviaineella on kyllä jännä ilmiö. Muistan, kuinka lapsena luin Kivettyneitä puista Aku Ankasta ja koko juttu tuntui ihan uskomattomalta. Onneksi nyt pääsin näitä omin silmin näkemään. Puisto oli täynnä sopivan lyhyitä kävelyreittejä ja koko alue oli hyvinkin päiväretkeen sopivan kokoinen. Lisäksi tässä  kansallispuistossa oli ihanan rauhallista. Parkkipaikat löytyivät helposti ja Visitor Centerillä ruokailu onnistui ilman tuntien jonottelua. 

Tulomatkalla pysähdyimme vielä ihmettelemään valtavaa meteorikraateria. Kraaterin lisäksi paikalta löytyi myös ihan hyvä näyttely meteoreista ja meteoriiteista ja pääsimme jälleen lyhyelle elokuvaelämyksellekin. Tästä paikasta emme tienneet ennen reissua ja elämys olikin hauska bonus matkasuunnitelmaan. Voisi vaikka sanoa, että olimme kokemuksen jälkeen ihan monttu auki. 

Ajomatkalla todistimme taas wildfire seasonin olevan hyvässä vauhdissa, kun näimme kaukana nousevaa metsäpalon savua.  

Seuraavana aamuna sitten jatkoimme matkaa Flagstaffista kohti Grand Canyonia. Ensimmäiset maisemat kanjoniin olivat kyllä aivan uskomattomat. Kaikenlaisia kuvia otettiin, mutta tuskinpa yhdestäkään niistä oikeasti välittyy se, miten mahtava muodostuma on kyseessä. Itse ainakin odotin suurta ja mahtavaa ja yllätyin silti kanjonin suuruudesta. Kävelimme pitkän matkan kanjonin reunaa seurailevaa polkua. Pienin onneksi nukkui rattaissa pitkät päiväunet, mikä mahdollisti pitkän lenkin ja suhteellisen rauhallisen kulkemisen. Isompia lapsiakin kuitenkin sai muistutella pysymään tarpeeksi kaukana reunasta. Oma mukavuusalueeni kuitenkin oli aika paljon kauempana kuin ison osan melko lähelläkin reunaa käyvistä. Pääsimme bussilla käteävästi takaisin autolle ja päivä oli tosi onnistunut. Emme lähteneet alaspäin kanjoniin kulkeville reiteille ollenkaan. Alaspäin kulkiessa lämpötila nousee ja paluumatka olisi ylämäkeen nousua väsyneenä. Niinpä jätimme vaikeammat trailit muille, vaikka minua vähän houkuttelivat mutkaiset, kapeat polut, joista ehdin nähdä vilauksen. Grand Canyonista ajelimme yöksi Page nimiseen kaupunkiin ja ehdimme vielä syömään paikalliseen Gone West perheravintolaan. Illallinen olikin aikamoinen elämys. Söin aika herkullisen ja jättisuuren pot roast annoksen ja totesimme, että pienimmälläkin alkaa jo englanti sujua. ”Mac´n cheese, please.” ”Oh my gosh!” ja ”Nice!” ovat jo päivittäisessä käytössä. 

Täällä näimme taas pätkän Colorado jokea, joka on muovannut Grand Canyonin ja on toiminut tärkeänä veden lähteenä myös Kalifornialle.

Illalla katselimme kultaista Arizonan auringonlaskua pienessä rajakaupungissa raahaillessamme jälleen kerran kamppeita uuteen majapaikkaan. Aamulla matka jatkuisikin jo Utahin puolelle. Siitä sitten lisää matkakertomuksen toisessa osassa.