Utahin puolelle ajaessa ylitimme jälleen Colorado joen. Pagen kohdalla joessa on myös pato, ja siten järvi. Olikin mukava katsella hetken isompaa vesialueita kuivien aavikkoseutujen vastapainona. Utahin maisema jatkui kallioisena ja punertavana, mutta hiljalleen autioiden alueiden lomassa alkoi näkyä myös maatiloja ja laiduntavia lehmiä. Pysähdyimme risteyksessä, josta tiet erkanevat Zioniin ja Bryce Canyoniin ja söimme lounaaksi piirakat ja jätskiä ravintolassa, joka iskulauseestaan huolimatta oli oikein lapsiystävällinen ja hauska paikka. 

Bryce Canyoniin saapuessa ihailimme oranssin punaisten kallioiden ja vihreän metsän yhdistelmää ja ihmettelimme hienoja kivimuodostelmia. Kansallispuiston näköalapaikalla näkymä onnistui kuitenkin silti yllättämään. Maisema oli yksi kauneimpia näkemiäni. Päätimme lähteä tekemään yhden suunnitelluista traileista ja vaikka laskeutuminen oli hurjaa, pölyistä ja vähän pelottavaakin, oli Mojave loop niin upea, että voisin ehkä sanoa, että se oli elämäni paras traili. Bryce Canyon on 8000-9000 jalan korkeudella meren pinnasta. En tiedä olenko nähnyt koskaan niin sinistä taivasta, vai johtuiko taivaan sinisyys punaisten kallioiden luomasta kontrastista tai siitä, että olemme tottuneet Los Angelesin lähistöllä lähes aina leijuvaan savusumuun. Bryce Canyonissa olisi varmasti upea tarkkailla myös yötaivasta. Siihen olimme kuitenkin tällä reissulla aivan liian väsyneitä, emmekä jaksaneet valvoa lopulta kunnolla edes auringon laskuun. 


Kallioihin muodostuneita piikkejä kutsutaan nimellä Hoodoos. Näitä erikoisia muodostumia kelpasi ihastella. Valtisemamme reitti oli verrattain lyhyt lenkki, vain reilun mailin mittainen. Se oli kuitenkin ihan sopiva meille, koska korkeuseroa tuli paljon, maasto on haastava pudotuksineen ja polkukin oli välillä aika liukas irtokivien vuoksi. Lisäksi pienintä piti kantaa suurimmman osan matkasta. Ylöspäin nousu vaati myös kuntoa lenkin lopuksi. Nappasimme traililla myös ensimmäisen kuvamme I hiked the Hoodoos-merkkiin vaadittavan kyltin luona. Olin innostanut isompia lapsia reitille, koska sen varrella voisimme myös ihailla Thorin vasaraa. Lopulta itse reitti kapeine kohtineen ja kivimuodostumineen taisi kuitenkin olla kokonaisuutena hienompi kuin yksi vasaran muotoinen kivi. Ja eihän se edes näyttänyt samalta kuin elokuvassa.

Kävelimme vielä kanjonin reunan päällystettyä reittiä pitkin pienen matkan ja tämä olikin hyvä reitti siinä mielessä, että saimme myös rattaat käyttöön. Sitten olikin aika siirtyä suihkun kautta syömään. Bryce Canyonissa on heti puiston ulkopuolella pieni kaupunki hotelleineen ja ravintoloineen. Eräässä ravintolassa oli jopa illabuffet täydessä toiminnassa. En pystynyt kyllä ajattelemaan vielä tätä vaihtoehtoa, vaan valitsimme ruoat listalta. Pääsin kuitenkin testaamaan mukavuusalueeni äärirajoja salaattibuffetissa ja loppujen lopuksi terveellisen ja raikkaan annoksen tarve ylitti tarjoilun kauhut. 

Koronan jälkimainingeissa matkailusta on muuten tullut ainakin täällä entistä epäekologisempaa. Hotelleissa ja ravintoloissa käytetään kertakäyttöhanskoja, mikäli ruokaa otetaan itse. Joka ikinen kertakäyttömuki on pakattu vielä erikseen muoviseen kuoreen ja kaikki aterimet ja lautaset ovat kertakäyttöisiä. Tosin täällä tämä oli usein käytäntönä myös ennen pandemiaa. Toisaalta huoneiden välisiivousta ja pyyhkeiden uusimista on vähennetty monessa paikassa. Tämä valtava ylimääräisen roskan määrä kyllä ahdisti itseäni aika lailla ja on yhtenä syynä siihen, että jatkossa varmasti vähennämme matkailun määrää. Yksi syy on toki myös se, että onhan tässä tullut jo kaikenlaisia reissuja tehtyä ja Suomessa voimme sitten keskittyä vähän erilaisiin asioihin ja tehdä erityyppisiä retkiä. 

Mutta toistaiseksi siis nautiskelimme vielä viimeisestä reissustamme täällä. Seuraavana aamuna halusimme ehtiä aikaisin Mossy Caven trailille, koska tiedossa oli jälleen pieni parkkipaikka trailheadin päässä. Yöllä oli ollut pakkasta! Onneksi minulla oli mukana myös vähän lämmintä vaatetta ja saimme rapsakkaan keliin tarpeeksi lämmintä päälle. Tosin jouduimme kyllä kuorimaan kerroksia jo 10 minuutin kävelyn jälkeen ja shortseissa matkaan vähän myöhemmin lähteneet vaikuttivat pärjäävän ihan mukavasti myös. Lyhyt polku vesiputoukselle oli jälleen hauska kaikille ja kävelimme ihan putouksen juurelle saakka. Pienen joen uoma on osittain ihmisten pari sataa vuotta sitten itse kaivama, jotta läheiselle Tropicin kylälle olisi saatu vettä. Lopuksi suostuin vielä ylittämään joen puunrunkoa pitkin isompien kanssa. Joskus tuntuu, että retkeily ja elämä muutenkin poikien kanssa on yhtä kieltämistä ja varomista, joten olipa kerrankin hauskaa sanoa, että mikäpä ettei. Ja pääsimme yli kuivin kamppein.

Kävimme hotellilla keventämässä vaateista, koska päivästä oli tulossa taas helteinen. Sitten ajelimme Bryce Canyonin autoreittiä pitkin ylös alueen korkeimmalle kohdalle. Kävelimme lyhyen reitin ja ihailimme maisemia. Saimme samalla myös suoritusmerkin viimeisen ja kolmannen kuvan napattua. I Hiked the Hoodoos merkkiin vaadittiin kuva vähintään kolmelta pisteeltä eri puolilta puistoa ja vähintään kolme käveltyä mailia. Lapset toivoivat loistokasta palkintoa, vaikka yritimme hieman valmistella heitä siihen, että ilmainen juttu tuskin olisi kovin erityinen, vaan palkinto on ehkä enemmänkin suoritus itsessään. Meistä aikuisista Park Rangerin meille antamat tarrat olivat kuitenkin superhienot. Lapsille taisi tulla palkinnosta pieni pettymys, vaikka vanhin liimasikin omansa vesipulloon muistoksi. 


Me aikuiset olimme vielä niin innoissamme erikoisista maisemista, että halusimme vielä palata eilisen reitin hienoihin maisemiin. Teimme kuitenkin virhearvion pienimmän kohdalla, joka ei ollut nukkunut reissunokosiaan vielä tuona päivänä. Niinpä jouduimme nousemaan takaisin kuumasta kanjonista kesken reitin väsyneen, kiukuttelevan ja rimpuilevan kolmevuotiaan kanssa. Tuossa tilanteessa kyllä hienoinkin maisema menettää hohtonsa. Mutta jos joku on matkalla Bryce Canyoniin, voimme varmasti suositella myös Queens Garden trailia kaikille vähänkin kolme vuotiasta reippaammille vaeltajille. 

Seuraavana aamuna meidän oli aika lähteä jatkamaan matkaa Zionin kansallispuistoon. Zion on noussut viimeisten vuosien aikana supersuosituksi kohteeksi täällä ja jo ennen matkaa meitä vähän mietitytti ja harmitti, että matka-aikataulumme veisi meidät Zioniin juuri lauantaina. Ajelimme puistoon vähän ennen kello kymmentä. Ajoreitti oli huikean kaunis jälleen kerran. Puiston parkkialueille päästyämme emme kuitenkaan saaneet koko puistosta parkkipaikkaa. Joka ikinen kulma oli parkkeerattu täyteen ja paikkoja etsivien autojen karuselli pyöri epätoivoista ympyrää puistossa. Shuttle jonot kasvoivat kasvamistaan ja vaikka Zion on varmasti upea, päätimme, ettei tämä puisto juuri nyt ole kaiken tunkemisen väärti ja suurin opetus ja luontoelämys taisikin tulla tällä kertaa ihmisluonnon ihmettelystä. Kuinka suuri voima sosiaalisen median rummutuksella ja jonkin paikan suosiolla voikin olla. Kaikkien on pakko nähdä samat upeat paikat ja ottaa samat hienot kuvat, vaikka ihan varmasti kaunista ja mukavaa on myös muualla. Niinpä jätimme Zionin taaksemme autoturisteina ja ihmettelimme saman touhun jatkumista myös puiston ulkopuolella. Puiston ulkopuolella levittyvä kylä oli myös ääriään myöten täynnä autoja ja ihmisiä, shuttle pysäkit pullistelivat useiden mallien päässä puiston porteilta. Päädyimme lopulta ajelemaan vajaan tunnin matkan kansallispuiston erilliseen nurkkaan, Kolob Canyoniin. Pysähdyimme pienelle kävelylle, jonka aikana saimme pitkästä aikaa kosketuksen ei niin kivaan luontoelämykseen, ötököihin. Joka puolella parveili pieniä, mäkäräisten tapaisia sinnikkäitä otuksia. Tukahduttavan kuuma sää ja ötököiden takia reippaana pidettävä vauhti ei ollut kovin toimiva yhdistelmä kauniista maisemista huolimatta ja niinpä suuntasimme syömään ja hotelliin. 

Kolob Canyonin maisemia. Oikein kaunis paikka ja kiinnostavin traili olisi ollut alempana joen viertä seuraileva polku. Päätimme kuitenkin nyt jättää pidemmän polun kulkematta, koska olimme niin väsyneitä ja veikkailimme, että ötökät tuskin vähenesivät veden äärellä. Alakuvassa Park Ranger kertoili meille erilaisista pölyttäjistä ja niiden suosimista kasveista. Kolibrit suosivat punaisia, torvimaisia kukkia. Yöllä liikkuvien koiperhosten suosiossa ovat vaaleat, pimeän aikaan kukkivat kukat. 

Epäonni jatkui hotellilla. Huoneessa oli vähän tunkkainen tuoksu ja jotenkin tuli mieleen tarkastaa lakanat. Olin kuullut kauhutarinoita hotelleista, joissa lakanoita ei vaihdeta vieraiden välillä, vaan sängyt vain pedataan sileäksi. Saimme todistaa tämän tarinan ihan todeksi. Pyysimme uuden huoneen, joka oli ehkä hitusen parempi. Mitä nyt edellisen asukkaan kahvinpurut löytyivät keittimestä ja lattialla oli vielä roskia. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan jaksaneet välittää ja kun sängystä ei enää löytynyt karvoja ja hiuksia, vakuutimme lapset, että lakanat on kyllä vaihdettu. En kyllä itse ollut asiasta täysin varma. Pieni ärsyttävä lisä hotellin toiminnassa oli, että tarjolla ei ollut ollenkaan kofeiinia sisältävää kahvia, mutta sattumalta hotellin parkkipaikalle oli parkkeerattu kahvilayrityksen koju. Ei kovin hienovaraista asiakkaiden houkuttelua, vaikka mielellään toki paikallisia yrityksiä kannattaisinkin. Uima-altaan pohjalla lillui laastari, mutta 40 asteen lämmössä tämäkin yksityiskohta sai vähemmän painoarvoa. Vähän kyllä jo aloimme kaipailla kotimaisemia ja omia sotkujamme. 

Aamulla jatkoimme matkaa iloisina matkan jatkumisesta. Oli tullut aika testata toista tuttujen antamaa matkavinkkiä ja pysähdyimme St. Georgen kaupungissa Dixie Rock ulkoilualueelle. Paikka oli kuin meille tehty. Vapaata kulkua ja kivillä könyämistä. Parkkipaikoilla runsaasti tilaa ja muita ihmisiä sopivasti näkyvissä silloin tällöin. Isommat lapset olivat innoissaan kiipeilyhaasteista ja maisemat olivat hienot. Oli myös mukava liikkua aamuaikaan, kun ei vielä ollut ihan niin kuuma.

Sitten ajelimme suurin toivein kohti Las Vegasia. Olimme edellisenä iltana tehneet jo mobiilisovelluksen kautta sisäänkirjautumisen hotelliin ja odottelimme kovasti pääsevämme huoneisiin. Tarkoitus oli, että matkan viimeinen yö menisi mukavissa oloissa ja olimme jopa varanneet kaksi erillistä huonetta matkan päätöksen kunniaksi. Suunnitelma oli, että keskittyisimme nauttimaan huoneista sekä hotellin suuresta allasalueesta. Las Vegasia olimme kuitenkin ehtineet viime kesänä nähdä oikeastaan ihan tarpeeksi. Kävimme ensin vähän syömässä ja yritimme hahmottaa suurta hotellialuetta kasinokäytävineen. Kun ajattelimme lähteä huoneeseen, meille selvisi, että etukäteen tehty kirjautuminen oli mennyt mönkään, koska yhdistettäviä huoneita ei sen kautta saanutkaan, vaan meille oli annettu jättimäisestä hotellikompleksista huoneet aivan eri suunnilta. Odottelimme sitten huoneita hieman tavallista kauemmin. Onneksi pääsimme kuitenkin odottelemaan huoneita altaille. Jättimäinen allasalue oli pakattu vieri viereen aurinkopetejä niin, että väleissä ei mahtunut edes kunnolla kulkemaan. Ihmismassa velloi aaltoaltaassa ja lazy river muistutti lähinnä kaljakelluntaa. Hetken aikaa katselimme silmät pyöreinä menoa ja kuuntelimme joka puolelta pauhaavaa musiikkia. Sitten menimme vuorotellen lasten kanssa altaaseen muun massan sekaan toisen vahtiessa tavaroita. Lopulta tämä toimi ihan hyvin. Yksin oleva sai rauhassa oleskella ja ihmetellä ja toisella oli hauskaa lasten iloitessa vedessä. Altaat sinällään olivat tosi kivat ja hienot, väkimäärä vain aivan liian suuri, kuten monessa paikassa täällä vain on. 

Nämä kuvat altailta ovat aamulla kahdeksan aikoihin napattuja, jolloin tilaa uiskenteluun oli vielä oikein mukavasti verrattuna edelliseen päivään. Allasalue toimii myös konserttipaikkana, mikä varmasti on aika hauskaa myös. 

Kun pääsimme huoneisiin, iloitsimme tilasta ja kivasta maisemasta. Kovin paljon iloa ei kuitenkaan tuottanut hotellin politiikka hinnoitella ihan kaikki erikseen. Vesipullo 20 dollaria, kahvikuppi kympin, pähkinät 18. Ja jos yhtään mitään haluaisi ottaa, maksaa jo ottaminen 50 dollaria palvelumaksua. Hinnat lähinnä naurattivat, kunnes hotellilasku alkoi yllättäen kasvaa vesipulloista ja kahvimukeista. Myöhemmin selvisi, että pullon tai kahvikupin liikuttaminen paikaltaan lisää tuotteen automaattisesti laskuun. Tosi kätevää lapsiperheille! Onneksi asia selvisi kuitenkin parhain päin lopuksi. Ai niin, jos jääkaappiin olisi työntänyt yhdenkin oman jogurtin, olisi lysti maksanut myös viitisen kymppiä. Niinpä budjettimatkailijat saivat kiireesti popsia omat jogurttinsa pois pilaantumista. Road tripien pelastus meillä on nimittäin ollut kylmälaukku, johon täydennämme aina evästä reissun tarpeiden ja pituuden mukaan. Eväät pysyvät helteessäkin hyvin kylminä päivän, kun aamuisin otamme hotellista aina uuden satsin jäitä päivän ajaksi mukaan. 

Illaksi menimme vielä uudelleen uimaan ja illalla pidimme oman kasinon isompien kanssa. Isommat lapset olivat tosi iloisia omasta huoneestaan ja omista sängyistä. Aika monta yötä olikin kulunut jo yhteisessä sängyssä tilasta ja peitosta riidellen. Aamulla uimme vielä ennen huoneiden luovutusta ja sitten alkoi kotimatka. Oli aika ihanaa lähteä jo kotiinpäin. Kaikki muuttamiseen liittyvät ajatukset ja huolet olivat matkan aikana kadonneet mielestä ja olimme eläneet monta päivää vain päivä kerrallaan. Loppumatkan hankaluudet kuitenkin saivat jo kaipailemaan omaa kotia ja arkielämää. 

Suosikkejamme reissulla olivat Phoenix, Grand Canyon ja Bryce Canyon. Toki kivoja hetkiä ja elämyksiä saimme muissakin kohteissa, mutta näissä paikoissa kokonaisuus toimi meidän porukallemme kaikista parhaiten.

Matkailun varjopuolet näyttäytyivät tällä reissulla yhtä selvästi kuin ne hyvätkin. Opimme ainakin, ettei aina tarvitse tunkea juuri niihin suosittuihin kohteisiin, vaan kivoja asioita löytyy muualtakin. Ja nyt kun olemme koronasta huolimatta päässeet tekemään unohtumattomia ja hienoja matkoja täällä, riittää näistä muistoista varmasti matkakokemuksia pitkäksi aikaa. Tai siltä ainakin tuntuu nyt.