San Franciscosta lähdimme kotimatkalle pienen koukkauksen kera. Olimme halunneet käydö ihailemassa jättimäisiä punapuita ja Sequoian luonnonpuistosta niitä löytyy. Ajelimme Oaklandin ja hiljalleen maaseuduksi muuttuvan maiseman läpi. Autossa kuuntelimme countrya, jota täällä on joskus hauska kuunnella, jotenkin se vain sopii tänne niin mainiosti. Musiikkivalinnan ansiosta alkoi tehdä mieli oikein kunnon amerikkalaista omenapiirakkaa ja ruokapaikaksi löytyi onneksi oikein kunnollinen diner, Perko´s Cafe. Tämäkin paikka taitaa olla kyllä ketju, kuten niin monet muutkin ravintolat täällä, mutta ruoka oli tosi maukasta toisin kuin monesti  ketjudinereissa ja se omenapiirakka oli ihanaa myös. Ostimme ihan kokonaisen piirakan mukaan ja söimme sen sitten vasta kotona. Nykytilanteen mukaisesti söimme ulkona,  parkkipaikalle pystetyssä katoksessa, noin 40 asteessa. Jääkylmä limonadi ei ole koskaan ollut niin hyvää. 

Sequoiaa lähestyessä ajoimme aina vain korkeammalle ja maisema muuttui metsäisemmäksi. Majapaikkamme oli onneksi puiston sisällä, tämä tuntui hyvältä valinnalta, kun aikaa alueeseen tutustumiseen oli vain vuorokausi. Saimme King´s Canyonin sisääntuloportilta mukaan alueen kartan ja infolehden. Ne olivat todella tarpeen, koska kenttää ei alueella ollut. Montecito Sequoia Lodge valikoitui yöpymispaikaksi lomaa varatessa vahingossa, mutta valinta osui aika nappiin. Varsinkin isommat pojat olivat ihastuksissaan pienestä järvestä, oikeastaan kyllä lammesta, jolla sai vapaasti liikkua kanooteilla ja sup-laudoilla, pelastusliivit löytyivät myös. Hotellin pihassa oli trampoliini, pienten lasten leikkipaikka, pingispöytä ja iltanuotio, jossa sai paistaa vaahtokarkit perinteisiä smoreja varten. Hotellilla oli täysihoito ja ruoat olivat hyviä. Ainoa hankaluus tässä oli koronatilanteen luoma sisäruokailun puuttuminen. Ulkona pörräsi paljon ampiaisia ruoan ympärillä, joten päädyimme syömään hotellihuoneessa, mikä ei ilman pöytää ollut mikään helpoin yhtälö varsinkaan liikkuvaisen ja ruokahaluttoman taaperon kera. Oli kuitenkin todella hieno juttu, että ruokaa kaikesta huolimatta tarjottiin. Monesta yöpymispaikasta on kuitenkin aamupalat ja muut tarjoilut poistettu kokonaan. 

Auringonlasku oli upea vuorillakin.

Isoimman lapsen mielestä paikka muistutti partioleiriä ja kieltämättä vähän sellainen olo tuli itsellenikin. Nyt tätä kirjoittaessa kävin paikan nettisivuilla ja huomasin, että 1970-luvulla alueella onkin ollut tyttöjen leiritoimintaa. Olin todella onnellinen, että matkaamme osui isoja lapsia erityisesti viihdyttävä paikka, josta olivat innoissaan. Kävimme vielä aamullakin vesillä ennen päivän muihin seikkailuihin lähtöä. 

Tummat hahmot rannassa eivät ole karhuja, vaan lehmiä. Karhujakin luonnonpuiston alueella on runsaasti. Mitään ruokia ei saa jättää autoon näkyvästi ja majapaikassakin kehoitettiin tyhjentämään ruoat autosta yön ajaksi. Vesikasvien keskellä oli myös mitä kaunein lumpeidenkukkapelto, jota kävin sup-lautaillen ihastelemassa. 

Ajelimme Sequoian alueen läpi kiemurtelevia teitä. Maisemat olivat ihan huikeita ja punapuut myös. Kävimme pienellä kävelyllä katsomassa General Sherman-puuta, joka on maailman suurin puu. Olihan se suuri, mutta niin olivat muutkin ympärillä kasvavat jättiläiset. Oli hienoa nähdä tämä paikka, mutta porukkaa oli liikkeellä paljon. Puun edessä olevan kyltin edessä oli paljon ihmisiä kuvaamassa puuta ja kylttiä, joten pysyttelimme lähinnä puun takana. Luonnonpuistoissa suositellaan ja pyydetään merkityillä poluilla ja reiteillä pysymistä muun muassa kasvien juurten suojelemiseksi ja eroosion välttämiseksi. Alkoikin vähän harmittamaan, kun näitä pyyntöjä jatkuvasti uhmataan hienojen poseerauksien ja erikoisempien valokuvien toivossa. Ainakin tuolla General Sherman traililla ihmiset hyppelivät merkittyjen reittien yli. Jopa selvästi aidatun General Shermanin juureen. Samankaltaista toimintaa oli nähtävillä myös Golden Gate- sillan näköalapaikoilla, jossa ihmiset menivät suositeltujen aitojen ulkopuolelle jyrkänteille valokuvaamaan. Onkohan täydellisten ja mitä kauniimpien valokuvien metsästys mennyt meillä jo vähän liian pitkälle? 

General Sherman tree aidatulla alueellaan. Alemmassa kuvassa hieman lähempänä. 

Crescent Meadow. Kävin täällä ihan yksin, oli ihan hiljaista, kunnes kuulin karhun karjuntaa ja tuli kiire. Hieman epäselväksi jäi oliko se eväspaikan äänekkäästi nariseva vessan ovi, vai oikea karhu.

Ajelimme seuraavaksi pienempää tietä pitkin katsomaan pikaisesti Crescent Meadowta ja ajamaan Tunnel Login läpi. Paluumatkalla tunnelille oli kova ruuhka. Kaikki halusivat ottaa valokuvia, nappasimme sitten omamme myös. Kiipesimme myös Moro Rockin päälle johtavat portaat. Tämä oli todella hieno elämys. Oikeasti pelotti kiivetä kallionseinämään rakennettuja kapeita portaita. Kuuma keli, korkeus ja maski hengästyttivät, mutta maisemat olivat kyllä kaiken vaivan arvoiset. Vilkkaana viikonloppuna paikalla oli monta muutakin kapuajaa. Vuorottelimme kiipeämisessä, pienintä ei mitenkään voinut viedä ylös asti, vaikka jonkun verran alkua jaksoikin nousta vuoria ihmettelemään. Kiipesin jonkun aikaa erään perheen jäljessä, jotka kantoivat ylös ja alas röhkien läähättävän spanielinsa (eihän koiraa tietenkään autoonkaan voinut jättää). Taapero alkoi tuntua suhteellisen helpolta matkaseuralta kuitenkin. 

Tässä Moro Rock jo kaukaa alhaalta autosta kuvattuna.

Päivä oli todella kuuma ja lämpötilat vain nousivat mitä alemmaksi aloimme laskeutua Sequioasta poistuessa. Olisi ollut hauska käydä vielä jonkun joen tai puron varrella tai tehdä pidempi vaellus, mutta nämä olisivat olleet liian raskaita juttuja koko porukalle. Alhaalla toisen sisäänkäynnin luona auton mittari näytti jo 109F, joka on noin 42 astetta. Kaliforniaan saapunut helleaalto näkyi matkalla myös ylämäkiin kuumentuneiden autojen runsaana määränä. Maastopalojen aika alkoi täällä myös ikävästi kovan kuumuuden myötä. Tällä viikolla onkin ollut surullista seurata uutisia samoilta alueilta, joilla juuri äskettäin kävimme. Matkalla näimme muutaman savuttavan alueen ja lenteleviä sammutuskoptereita Los Angelesin alueella. Pääsimme onneksi turvallisesti kotiin. Pitkän reissun parasta antia olikin jälleen kotiin paluu. On vain niin hyvä tunne tajuta viihtyvänsä juuri siellä, missä kulloinkin asuu. Asiat sujuvat helposti ja tutusti. Ja kaikki tuttuus ja tylsyys, mistä välillä on pakko irtaantua, tuntuukin mahtavalta. Reissumme teki siis tehtävänsä: Saimme seikkailuja, toteutimme haaveita ja nyt on kotona hyvä olla. Koulukin alkoi jo, mutta kirjoittelen siitä lisää myöhemmin. 

Mittarissa 109F.

Himoittu omenapiirakka maistui kotona. Matkalla kuunnellun otannan perusteella country muusikoille maistuu myös erittäin hyvin olut ja viski ja niillä lääkitään tehokkaasti myös sydänsurut, ja niitähän riittää.