Edellisessä kirjoituksessa lupailin kertoa kuulumisia välillä myös kodin ulkopuolisesta maailmasta. Hiljalleen tuon maailman tutkimiseen on avautunut jälleen parempia mahdollisuuksia, kun olemme uskaltautuneet hieman höllentämään karanteenia virkistysulkoilun suhteen. Viime viikolla rannat aukesivat täällä aktiivikäyttöön. Rantojen sulkeminen on ollut kovin hankala juttu kalifornialaisille, täällä kasvaneille ja hiukkasen myös meille uudemmille asukkaille. Ymmärrän hyvin, miten tärkeä osa elämää ne voivat täällä olla. Surffaaminen, lenkkeily, uiminen, perheen kanssa vietetyt päivät, vilvoittelu helteellä, meren katselu, puhtaamman ilman hengittely, jokaisella on varmasti oma mielipuuhansa. Rannat ovat suuria ja turvavälejä on mahdollista pitää. Ongelmia kuitenkin varmasti tulee, jos tarvitaan käyttöön vessat ja ahtaat parkkipaikat. Tämän vuoksi varmasti rantojen sulku joksikin ajaksi oli ihan perusteltua, samoin nykyinen käytön rajaaminen vain aktiiviseen käyttöön. Amerikkalaistyylinen rannalle leiriytyminen coolereiden, varjojen, tuolien ynnä muiden tarpeiden kera on siis edelleen kielletty. Rannoilla voi kuitenkin nyt liikkua ja urheilla. 

Viime viikkoina on tuntunut tärkeältä oppia elämään uudenlaista arkea myös kodin ulkopuolella. Koronatartunnan uhka ei ole poistumassa yhtä nopeasti kuin se saapui ja jonkinlainen ympäristön laajennus tuntuu myös tärkeältä. Olimme iloisia, että pieni askel normaaliin elämään otettiin juuri rantojen osittaisella avaamisella. Päädyimme tekemään viime viikolla aamuretken Huntington Beachille. Kaikki sujui mukavasti. Autolle löytyi paikka ja rannalle kulkiessa ei ollut ruuhkaa. Surffareita oli vedessä runsaasti koko rannan mitalla, hiekalla ja aalloissa saimme kuitenkin ihan kunnollisen oman tilan puuhasteluun ja polskimiseen. 

Samana iltana suuntasimme vielä San Clementen rannalle. Toiveena oli nähdä levää, joka pimeässä alkaa hohtaa vihertävän sinisenä bioluminesenssi-ilmiön vuoksi. The Guardian-lehden artikkeli aiheesta. Monella muulla oli sama toive, edellisenä iltana rannalla oli ilmiö näkynyt hyvin. Saavuimme rannalle hieman ennen auringonlaskua ja nyt riittävän etäisyyden pitäminen olikin jo hankalampaa varsinkin rannalle mennessä. Levää ei kunnolla näkynyt sinä aikana, kun saimme lapset pidettyä paikallaan väsyneinä ja hieman palelevina. Välillä kuitenkin kuvittelimme näkevämme, kuinka aallonharja hohtaa hieman sinisenä. Uskottelimme itsellemme, että siellä sitä on ja suuntasimme takaisin kotiin. Suurimmaksi elämykseksi jäikin hieman helpommin havaittavat säteilevät luonnonkappaleet: laskeva aurinko, nouseva kuu ja hohtavat tähdet. Rannalla oli kuitenkin niin paljon porukkaa, että väistämättä jäi hieman huono omatunto siitä, että olimme paikalla. 


Viikonloppuna pääsin retkeilemään Whiting Ranch retkeilyalueelle. Olen kovasti toivonut pääseväni haikkailemaan pidempää matkaa. Koko porukalla kävelymatkat tahtovat jäädä aika lyhyiksi ja puuha on aika erilaista vaeltamista, vaikka toki mukavaa yleensä sekin. Olimme käyneet edellisenä viikonloppuna kävelemässä pienen pätkän samaa polkua ja minua harmitti ihan kamalasti kääntyä takaisin, kun pienin ei enää jaksanut edetä järkevästi, eikä myöskään suostunut kannettavaksi. Onneksi rankka vaellus palkittiin herkullisella hampurilaisaterialla amerikkalaisittain ja korona-aikakauden mukaisesti drive-inista haettuna. Inn-N-Out on paikallinen, hyvä pikaruokaketju. Uskon, että moni, kenelle useammat hampurilaisketjujen ruoat eivät maistu, tykkäisi tämän paikan hampurilaisista. Minulle ainakin kävi näin. 

Jonot ovat välillä pitkiä, mutta niihin tottuu. Ruoat on jo tilattu tuossa varjon alla, autoon ne saa sitten, kun jono on kiemurrellut rakennuksen toiselle kulmalle. 

Tuolle samalle polulle halusin pian uudelleen ja onneksi sain oppaaksi ja seuraksi polun hyvin tuntevan kaverini. Lenkkeillessä on helppo pitää turvaväli, eikä tilanne oikeastaan eroa siitä, että poluilla joka tapauksessa ohitetaan vastaantulevia ja edessä menijöitä. Aamupäivä ja maisemat olivat upeat. Tarkoituksena oli patikoida Red Rock -kanjoniin, mutta päätimme, että kapea polku ja runsas ulkoilijoiden joukko ei ole hyvä yhdistelmä ja päädyimme eri reittiin, joka oli elämys sekin. Alla muutamia kuvia. 

Muutama kuukausi sitten näillä poluilla sattui vuorileijonan hyökkäys. Onneksi lapsi pelastui. Itseäni pieni tungos poluilla ei juuri tämän vuoksi haittaa. Kannattaa myös huomata metsäpaloriskin asteikko. 

Tuo kallioisempi alue olisi ollut alkuperäinen retkikohde. Hieno näinkin.

Ihmisen ja luonnon suhde voi joskus olla vähän hankala, rakastamme ja vahingoitamme yhtä aikaa. (En raapustanut tätä itse.) 


Loppuun sanon vain, että tekipä hyvää käydä kunnolla ulkona!